CAPTAIN'S LOG
Annoying Thoughts - musicvideo
Tarina Silviosta - osa 3
Kävi niin, että tajuttuaan äitinsä osallisuuden suureen huijaukseen, jonka johdosta asiat olivat niinkuin olivat, Silvio katosi moneksi kuukaudeksi niin, että hänen äitinsä ja isänsä luulivat pojan joutuneen ryövärin uhriksi ja kuolleen. He olivat murheen murtamia, eivätkä kurjuudessaan kyenneet pitämään huolta leipomonsa asioista, ja oli vähällä, ettei koko leipomoa jouduttu sulkemaan.
Mutta Silvio ei suinkaan ollut kuollut, vaan vietti aikansa metsässä kaarnaa pureksien ja oravia metsästäen. Yöt hän vaelteli rauhattomana ympäriinsä Talin metsiä samoten ja päivisin hän nukkui milloin missäkin pensaassa, eikä yksikään metsän suurpeto häirinnyt pojan toimia.
Eräänä päivänä Silvio kuitenkin ilmestyi kotiovellensa äkkiarvaamatta iltahämärissä. Pojan äiti tuli avaamaan oven ja pelästyi suunniltaan, sillä hän ei voinut tuntea poikaa omakseen. Silviolle oli kahdessa kuukaudessa kasvanut parta ja hänen katseessaan ei ollut mitään tuttua, mistä hänen äitinsä olisi voinut hänet tunnistaa. Poika kysyi: "Etkö aio toivottaa minua tervetulleeksi. Katso, mitä olet luonut ja ota vastaan tekosesi. Minä olen sinun Silviosi, jonka sinä olet tähän maailmaan pakottanut. Jo kertaalleen olet tervetulleeksi minut toivottanut ja nyt on aika tehdä se uudelleen."
Kun äiti tunnisti poikansa, hän purskahti kyyneliin ja otti hänet syliinsä. Silvion leukajouhet alkoivat tippua yksi toisensa perään pois hänen pojannaamastaan ja Silviosta tuntui kuin tuntuikin hyvältä, vaikkei hän halunnut sitä myöntää. Hän nojasi päänsä äitinsä syliin, mutta veti sen nopeasti pois ja sanoi: "Selvä on. Kuningas minä en ole enkä keisariksi syntynyt. Mutta tiedä, että alamaiseksi en koskaan rupea ja sinä ja isä olette minun ainoat siteeni Talin valtakuntaan ja koko ihmisten heimoon. Muuten aion tulla toimeen omillani." Äiti veti poikansa pään jälleen syliinsä ja ahdistus alkoi hellittää otettaan hänen hartioistaan ja vatsastaan.
Tarina Silviosta - osa 2
Kerran Silvio kalusi polun varrelta löytämäänsä kaarnanpalasta Talin suuren metsän siimeksessä. Hän järsi kaarnaa keskittyneesti pohtien elämänsä merkitystä, jonka arvoitus oli vaivannut häntä niin kauan, kuin hän kykeni muistamaan. Äkkiä hän kuuli, kuinka polkua pitkin lähestyi seurue. Silvio halusi heti paeta kiven taakse piiloon, jotta välttyisi tapaamasta ihmisiä, joita hän suuresti halveksi. Harmikseen hän tajusi huomanneensa tulijat, joita näyttikin olevan vain kaksi, liian myöhään voidakseen enää kasvojaan menettämättä pötkiä pakoon.
Kaksi nuorehkoa naisihmistä lähestyi iloisesti jutellen Silviota. Toinen naisista oli huomannut pojan istuskelevan polun poskessa. Naisella oli kummallisen iso vatsa, joka ärsytti Silviota, vaikka muuten nainen ulkomuodoltaan inhoittavalla tavalla viehätti Silviota. Silvio alkoi voida huonosti ja hänen teki mieli oksentaa mutta piti yökkäykset kurkussaan säilyttääkseen arvokkuutensa.
Nainen katsoi poikaa säälivän näköisesti tarkoituksenaan mitä ilmeisimmin vain ärsyttää tätä lisää. Hän kysyi: "Mitä noin pieni poika tekee yksistään metsässä?" Silvio aavisti naisen pahat tarkoitusperät ja vastasi: "Syö kaarnaa. Mutta mitä noin iso vatsa tekee yksistään noin laihan naisen päällä?" Nainen purskahti nauramaan: "Aika veitikka! Uskotkos sinä vielä haikaroihin ja nyytteihin?" Silvio ihmetteli naisen kysymystä ja arvasi naisen yrittävän hämmentää hänen mieltään. "Kyllä sinä nyt olet erehtynyt. Se on joulupukki, jolla on iso vatsa ja joka tuo niitä nyyttejä. Ja joulupukkiin en huvikseni usko. Haikara on sellainen typerä lintu joka pesii ihmisten savupiippuihin. Ymmärrän kyllä jos sekoitat nämä kaksi oliota vaikka toinen niistä onkin vain mielikuvituksen tuotetta, sillä joulupukinkin väitetään kapuavan savupiipuista sisään. Ja on totisesti hyvä, ettei joulupukkeja ole olemassa, koska muutoin ihmisillä olisi kaksin verroin työtä hätistellessään typeriä otuksia tukkimasta savupiippujaan. On nimittäin perin selvää, ettei joulupukki möhömahansa kanssa voisi mahtua ahtaasta savupiipusta sisään ja juuttuisi siten kiinni jo alkumetreillä ja kuolisi nälkään ja mädäntyisi tuoden taloon pahaa hajua, joka vastenmielisyydessään voittaisi jopa haikaran ulosteiden lemun." Nainen katsoi hölmistyneenä ystävättäreensä, joka oli ollut koko ajan hiljaa ilmeisesti juonia punoen. Sitten hän katsoi jälleen Silviota ja sanoi: "Olet sinä kyllä merkillinen poika. Jos ei äitisi tosiaan ole kertonut sinulle tarua haikaroista ja nyyteistä, niin kerropa minulle, miten luulet ihmisten tulevan maailmaan?"
Silvio vuorostaan hämmentyi. Ei hän muiden ihmisten maailmaantulemisista ollut ollut kiinnostunut ja ensimmäinen muistikuva hänen omastaan oli kuva hänen äitinsä kasvoista ja pettymys itäisten tietäjien puuttumisesta. Aikaa ennen häntä itseään hän ei ollut ikinä miettinyt. Silvio ei kuitenkaan ollut tyhmä poika ja hän ymmärsi kysymyksenasettelun ilmeisen johdattelevuuden ja asia valkeni hänelle nopeasti. Häntä tyrmistytti ajatus siitä, että tuon naisen sisällä velloi ihminen, joka odotteli maailmaantuloa. Myös häntä tyrmistytti ajatus siitä, että hänen oma äitinsä oli tehnyt hänelle niin katalan tempun. Silvion paha olo voimistui ja hän vastasi: "Älä sinä tyhmä nainen aliarvioi minua niin en minäkään aliarvioi sinua. Tiedän varsin hyvin, miten ihmiset tulevat maailmaan ja kysyin vatsastasi siksi, että halusin tietää, miten olet varautunut ottamaan vastaan syyllisyyden siitä, että tulet olemaan vastuussa kaikesta siitä kärsimyksestä, jonka lapsesi tulee kokemaan. Jokainen paha uni, jokainen koettu pettymys ja jokainen vastaanotettu nyrkinisku tulee olemaan olemassa vain sinua ja sinun itserakkauttasi varten. Se, että sinä et kestä ahdistusta katoavaisuudestasi, saa aikaan mahdollisesti jopa tulevien sotien kärsimykset, jotka lapsesi joutuu kokemaan. Mietin tosiaan vain sitä, miten paha ihminen sinä mahdat olla."
Nainen lopetti nauramisensa ja hänelle nousi pala kurkkuun. Hän yritti saada sanaa suustaan, mutta kurkusta ei tullutkaan kuin vapisevaa ininää. Hän rupesi itkemään ja hänen toverinsa otti häntä käsivarresta ja veti hänet pois Silvion luota. Mennessään toveri huusi Silviolle: "Sinä olet itse Pirun poika ja Paholaisen jälkeläisiä. Hyi olkoon sinua!" Silvio torjui kädellään loukkauksen ja mutisi: "Sanon sinulle saman, minkä sanoin ystävällesikin: Älä sinä aliarvioi minua, niin en minäkään sinua." Sitten Silvio alkoi taas järsiä kaarnansa.
Tarina Silviosta - osa 1
Syntyipä kerran Talin valtakuntaan poikalapsi nimeltä Silvio. Silvio oli terve ja vahva poika ja hänellä kasvoi tumma, kihara ja paksu tukka jo kohdusta tullessaan. Hän syntyi Leipurin perheeseen huolehtivan isän ja äidin hoiviin, eikä hän koskaan joutunut näkemään nälkää, vaan aina halutessaan saattoi syödä ruisrieskoja, pullapitkoja ja muita herkkuja, joita hänen vanhempansa päivät kaiket leipoivat. Hänellä oli kaikki jotakuinkin niin kuin toivoa voi.
Mutta Silvio oli syntymänsä hetkestä lähtien tyytymätön. Hän ei kestänyt sitä, että kolmea itäisen maan viisasta miestä ei näkynyt hänen kapaloidensa ääressä, vaikka hän odotti näiden ottavan hänet vastaan kultain ja mirhamin kera. Myöskään ei tähti loistanut erityisen kirkkaana hänen kotinsa yllä. Silvion olisi pitänyt syntyä keisariksi ja maailmain valtijaksi. Hänelle oli kovin vaikeaa pitää itseään poikana muiden poikien joukossa.
Silvio ei kuitenkaan osannut parkua ja huutaa pettymyksensä johdosta, vaan kääntyi sisäänpäin ja alkoi hautoa synkkiä ajatuksiaan. Hän ei kiukutellut avoimesti äidillensä eikä isällensä. Hän ei itse asiassa kiukutellut kenellekään, vaikka pohjimmiltaan hänestä tuntui, kuin kaikki ihmiset Talin valtakunnassa ja myös muualla maailman äärissä olisivat olleet syypäitä siihen valtavaan erehdykseen, jonka johdosta hän ei ollutkaan syntynyt kuninkaiden perheeseen. Silvio ei osannut arvostaa sen paremmin itseään kuin muitakaan ihmisiä. Itsehalveksuntansa hän vähitellen mädätti ja käänsi lähimmäistensä halveksunnaksi. Vanhemmiten hänen katkeruutensa sai hänet kääntymään entistä enemmän sisäänpäin, eikä hän lopulta pystynyt tekemään mitään konstailematta, vaan kaikessa, mitä hän teki, hän pyrki ilmentämään vihaansa koko ihmiskuntaa kohtaan. Näin Silviosta kasvoi yksinäinen lapsukainen, eikä monikaan jaksanut hänen seuraansa.
Eräänä raikkaana kevätaamuna Silvio huomasi ikkunassaan kimalaisen, joka oli tyhmä kuin saapas. Se paukutti päätään ikkunalasia vasten, vaikka vieressä oli avonainen ikkuna, josta se varmaan juuri äsken oli lentänyt sisään. Silvio turhautui ja kysyi kimalaiselta: "Miksi ihmeessä törmäilet kuin heikkopäinen, kun tuossa vieressäsi on avoin ikkuna, josta pääset helposti lentämään ulos?" Kimalainen kääntyi äkäisenä Silvion puoleen ja katsoi vasta sitten ympärilleen: "Taidat olla oikeassa. Kiitän sinua neuvostasi, sillä kohta olisin jo luovuttanut ja pudonnut maahan ja maatunut siihen. Saan siis kiittää sinua myös hengestäni. Niinpä haluan antaa sinulle jotain vastalahjaksi." Kimalainen katsoi hetken poikaa ja jatkoi sitten: "Tosin olen vain kimalainen ja tyhmä kuin saapas, mutta välttelevästä katseestasi huomaan, että sinua kalvaa viha ja katkeruus. Jos kiukuttelisit rehellisesti niinkuin minä teen suurimman osan ajastani, tulisi sinusta onnellinen. Kun noin kasvatat mätää sisälläsi, tulee sinusta paha ihminen ja ampiaista ilkeämpi ja pistävämpi. Ja niin on paha, sillä ampiainen on linnuista ilkein ja pahantahtoisin." Äkäisenä Silvio katsoi kimalaiseen ja vasta sitten ympärilleen. Mitään hän ei myöntänyt vaan nosti jalkansa polkaistakseen kimalaisen kuoliaaksi. Kimalainen sytytti piippunsa ja käveli rauhallisesti kuistille polttelemaan. Silvio seisoi yhdellä jalalla ja pelasti kasvonsa teeskentelemällä jumppaavansa. "Hiiop ja Hopp!" hän puhisi. Mutta kimalainen jäi polttelemaan piippua ja antoi Silviolle luvan poistua. Häpeissään poika luikki tiehensä.
Siitä päivästä lähtien kuultiin miten poika elämöi ja pauhasi.
The journey for no reason
Once upon a time, four companions, Benicio the hippopotamus, Ronald the ape, Gavin the lion and Gordon the giraffe, lived in sorrow and lack of wisdom. They had had no reason to live since their close friend William the mammoth had committed suicide. William had always been the oldest and the wisest of the five companions, and the four younger ones had turned to him whenever they felt lost. Well now everything had changed. The four animals were totally lost.
One day Benicio, oldest of the four still alive, made up his mind and decided to take responsibility of the three younger ones. He said: "Gavin, Ronald and Gordon, my only friends! William has told me that in the great woods there lives a wise oracle. We have to go and seek him so that he can tell us what to do with our miserable lives. Just follow me!" And they started the journey.
The four animals headed to the great woods in the hope of meeting someone who could tell where the oracle lived. As soon as they entered the woods, they met a bug who was making a noise in between some rocks. "Hello there!" shouted Ronald who was the most talkative of the fellowship. "Well hello!" answered the bug and stopped making a noise. "What brings you to the woods, my unknown friends?" "We are seeking for the great and wise oracle, who lives somewhere in the woods! Can you tell us the way to him?" asked Gavin. "The great oracle, huh? Yes, of course I can tell you the way to him. Everyone here knows the way to him. But I can tell you. He doesn't know shit", said the bug. "Well hush now", said Gordon who didn't like hard talk, "Sure he must know quite a few things. Cause he's an oracle." The insect laughed: "Yes, yes of course. But I can ensure you. He doesn't know shit." Benicio didn't like the bug and got annoyed. So he said: "You can keep your opinions but could you now tell us the way to the oracle." "Yes, yes of course", said the bug and gave Benicio quite proper and accurate instructions.
Benicio followed the instructions and led the animals through rough places and muddy waters. They marched and marched and took a rest. Then they marched more. The three younger ones got tired, but Benicio the hippopotamus just kept going and felt no hunger whatsoever. Whenever the younger ones whined to Benicio, he encouraged them and just kept going, cause he knew that the wisdom was waiting for them. And he was glad that Ronald didn't whine cause he was a bit older than Gavin and Gordon.
After a long day the animals finally got to a big tree stump. There Benicio stopped and said: "Now here we are. Can anyone see the oracle?" But the animals didn't know what the oracle looked like, cause they had forgotten to ask that from the bug. In addition to that they didn't see anyone. Then they heard a noise which was quite similar to the noise that the bug had made. They went round the stump and met the old bug. Benicio got furious: "You have followed us, you... you... spy!" "No I haven't", said the bug, "just look around." Benicio looked around and saw the same rocks in between which they had seen the bug before. "What the hell! You traitor! You have misled us!" "No I haven't. I am the oracle and I live here. But I can tell you. I don't know shit." Benicio was tired and stunned. The bug kept speaking: "A few years ago, a big hairy elephant came to me and said that he was dying. He said that it was a time for him to die, but he had four friends who wouldn't be able to live their lives alone. He knew that they would just fade away and stop living after he was dead. I said to him that I didn't know shit but it was obvious that he was the wrong person to come to see me then, and maybe if he could arrange things so that his friends would come to see me, I could try to help. Well now I have tried."
Benicio wasn't a stupid hippo, so he thought he knew what the oracle meant and said to the three younger ones: "I think we can leave now. Just follow me." But Ronald said: "Well I think that is a good idea. But I also think that I will stay in the woods for a while and come afterwards." Benicio agreed, but they all felt that Gavin and Gordon should follow Benicio back home. So they left and somehow life started to feel better, and whenever Gavin and Gordon felt lost, they turned to Benicio who they thought had the proper and accurate instructions.
